Syömishäiriö vs. parisuhde ja elämä

Painoa on tullut ''mukavat'' neljä kiloa lisää. Olen vain ahminut ja oksentanut, usein n. 10 päivää putkeen ja päivän tauko. And again.

Nyt olen löytänyt elämäni ihanimman ihmisen. Rakastan sitä miestä valtavasti. Hän tietää Miasta ja syömishäiriöstäni, koska olihan minun pakko selitää miksi hänen kosketuksensa välillä saa minut ahdistumaan. Haluan niin kovasti hänet lähelleni, mutta Mia ja Ana ovat tiukkoja:

''Olet läski, häntä ällötää ulkomuotosi.''
''Et saa syödä, jotta kelpaisit.''
''Miten voit nauttia, et sinä sitä ansaitse.''
''Vitun huora, olet niin arvoton ja ihrainen.''
''Sinusta ei ole mihinkään.''
''Hän ansaitsee parempaa.''

Mies on sanonut, että häntä ei luiseva kroppa miellytä. Kehoni ei vetoaisi häneen samalla tavalla silloin. Näyttäisin kuulemma jopa paremmalta vieläkin kurvikkaampana.

Ja mikä on syömishäiriön kanta: Hän on väärässä. Kunhan olen laihempi, hän ymmärtää miten haluttava olen. Nyt hän ei näe totuutta.

Läskinä en ole mitään. Hyi hyi hyi.

Viikonloppuna meille iski hirveä riita, joka ei ole vieläkään loppunut. Hän vei minut kotia käydäkseen sukuloimassa ja kysyi mitä meinasin tällä välin tehdä. Vittu miksi menit kysymään?

Olin ollut syömättä koko päivän ja käydessämme kaupoilla näin hyllyt täynnä herkkuja, olin samantein yli laidan eikä paluuta olisi ennen kuin olisin saanut ahmia ja oksentaa. Vastasin, etä hoitelen asioita, hoidan perheen ruoka-asiat, käyn ehkä kaupungilla.

Hänen mielestään vastasin ympäripyöreästi. Minusta ei kuulemma saa mitään irti ja minua joutuu tenttaamaan. Suutuin ja vastasin, ettei vastaus miellytä häntä.

Kilahdus.

Sanoin, että päiväni pyörii syömisten kanssa. Ajattelin tämän saavan hänet ymmärtämään, että turpa kannattaa pitää kiinni. Ilmoitin, etten halua puhua asiasta, jonka vuoksi hän halusi tietää, eikö hänellä muka ole oikeutta tietää mitä puuhailen. Joo ei ole. Ei niistä, mitkä liittyvät Miaan.

Ahdistuin helvetisti ja käskin pysäyttää auton, vaikka oltiin melkein perillä. Ennen kuin läimäytin oven kiinni, niin totesin:

Kulta, ymmärrä, että on oikeasti asioita mistä en halua puhua.

Lopetan

Lihon lihon lihon ja lihon, koska syön syön ja syön.

Olen huono ihminen, huono syömishäiriöinen.

Risteilyllä

Koko kesän hehkutin, miten ihanaa porukkaa meillä on töissä. Lähdin innoissani risteilylle ja menomatkalla bussissa iski paniikki, tiesin ettei reissu tule menemään hyvin.

Olin täysin ulkopuolinen. Tatuoitu outolintu muiden tyttöjen keskuudessa. Itkun puhelimessa äidille ja isälle. Lisäksi kuulin, että R on sairaalassa, jolloin oloni vain huononi. Olin täysin väärässä paikassa.

Oli minulla sentään yksi ystävä, Mia, jota ilman ei olisi tullut mitään. Heti tultuamme laivaan, etsimme syrjäisiä vessoja. Ei löytynyt tarpeeksi hyvää, mutta päädyimme silti ahmimaan leivoksia. Huijasimme työkavereita, jotta saisimme olla kahdestaan. Vesipullojen avulla sitten oksennus onnistui siististi.

Aamulla söimme keksejä, muffinsseja ja paljon lettuja. Yhdestä kerroksesta löytyi sitten inva-wc, jossa oli raana ym.

Lähdin muutaman työkaverin kanssa Tukholman keskustaan. Se oli hirveää. Lopulta vaihdoin porukkaa, joka halusi käydä ruokakaupassa. Mia vaati suklaata, keksejä ja karkkia. Bussiasemalla löytyi vielä ihana muffinssi. Tungin kaikki kassiin ja söin salaa. Mia päässäni kannusti ja suunnitteli reittiä laivan vessaan. Se lupasi, että selviän matkasta, kunhan en vastustele ja oksennan tarpeeksi.

Illalla ostettiin buffettiruoka. Paljon ranskalaisia ja jäätelöä. Ja suoraan vessaan. Myöhemmin maistoin hyvää suklaata ja Mia vaati heti sitä lisää. Päädyimme ostamaan 300g levyn. Napostelimme sen ja oksensin, niin kuin kuuluukin.

Tämän jälkeen olin ihan hajalla. Itkin ja tärisin. Halusin lopettaa olemasta. Päätin, että aamulla syön kevyesti ja turvallisesti, mutta nähdessäni kaikki letut ja keksit, en pystynyt kieltäytymään. Miten olisin voinut, kun Mia vaati syömään?

Kantapään kautta oppii...

...ettei kehenkään voi luottaa.

(Muokkausta edelliseen)

Lopeta

"Moi mitä kuuluu?<3 br="br">
- Ihan hyvää / Tässähän tämä / Ei
mitään erikoista

"Okei. Blaa Blaa Blaa...."

Oikeasti: voin huonosti. Minua itkettää ja pelottaa. Voimani ovat täysin loppu ja tuskin uskallan astua ovesta ulos. Ainoa minkä kykenisin tekemään on luovuttaa ja toivon koko ajan salaa, että sydämeni lopettaa raskaat lyöntinsä. Mutta miksi en kerro sinulle? Koska en ole tyhmä. Tiedän ettei sinua kiinnosta. Olen sinulle vain joku, joka kuuntelee. Minä en sano ei, minä oikeasti välitän sinusta, mutta sinä loukkaantuisit ja hylkäisit minut, jos näyttäisin miten huonossa kunnossa olen. Kysyt pelkästä kohteliaisuudesta, mitä kuuluu ja sen jälkeen minulla ei ole väliä. Jos menisin pois, et vuodattaisi edes kyyneltä. Arvaa paljonko se sattuu? Jos ottaisin yliannostuksen, et huomaisi. Kaikki on hyvin niin kauan kun minä kuuntelen sinua.

--

Tajusin tämän taas vaihteeksi. On alkanut tuntua, ettei kukaan välitä perheen lisäksi minusta.

Aloitetaan alusta - taas

En ole kirjoittanut aikoihin. Miksikö? Koska torstaina 2.8. alkoi pitkä ja tuskainen putki täynnä ahmimista ja oksentamista. Saatoin aloittaa jo viimeisellä tunnilla töissä syömällä salaa metrilakuja tai irtokarkkia. Jatkoin syömällä lähes kilon lisää ja oksentamalla. Usein seurasi myö uusi kierros.

Tein kaikkeni saadakseni välipäiviä. Suunnittelin tekemisiä, mutta illalla ja joskus jopa yöllä kaikki vain levisi.
Yhtenä päivänä menin töistä elokuviin. Kävin kotona syömässä vähäisen ruokaa, pitääkseni ahmimishimon kurissa. Teatterissa ostin ainakin 5 pientä karkkipussia ja yhden isomman. Sieltä päästyäni Filmtownin kautta kotia. Aloin käydä vuokraamossa kahdesti päivässä JA NYT NE MYYJÄT HELVETTI TUNNISTAA MINUT. Olen se tyttö joka maksaa omaisuuksia isoista kasoista karkkia, kahdesti. Ne ovat kyllä mukavia, eivät ole kysyneet mitä teen (kenties arvaavat?), vaan kyselevät kuulumisiani, miten menee töissä ym.

En jaksanut vastata ihmisten tekstiviesteihin. Kaikki meni kehossa  noin viiden päivän jälkeen ihan sekaisin, että pyörryin töihin. Järjestyksenvalvojat kantoivat minut ensiapuun. Isoveljeni haki minut kotoa ja huusi. Käski syömään ja jos en söisi, hän veisi minut sairaalaan.

Koulu alkoi taas. Kieltäydyin menemästä kavereiden luokse, koska halusin olla rauhassa Mian kanssa.

Toissapäivänä soitin äidille itkuisena, etten jaksa enää. En vain pysty. Huusin täyttä kurkkua kotona, itkin ja lyyhistyin maahan.

Eilen kerroin äidille, miten olen taistellut ja tapellut vastaan, mutten vain ole kyennyt lopettamaan. Vihdoin onnistuin oleman yhden päivän oksentamatta, kahden viikon jälkeen. Äiti laittoi minut lupaamaan, että tsemppaan viikonlopun. Lupasin yrittää. Tänään huomasin kuluttaneeni tähäntouhuun kesällä 300€. Ja silti annoin periksi. Lohdutin itseäni sillä, että perjantain voi laskea arkipäiväksi.

Kaiken lisäksi, olen lihonut 1,5 kg. Tajusin, että 54 kiloisena olisin laihaläski, niin kuin eräs ihminen ilmaisee asian. Aloin inhota itseäni. Ja nyt olen vain läski.

Miksi

Ahdistaa. Olen paska, huono sisko. Tulen tekemään sen hiljaa ja salaa. En vain pysty olla ahmimatta... En vielä. Anna anteeksi.

Vastuuta - tänään meillä on kaikki hyvin

Eilinen ilta oli töiden vikoista tunneista aina klo 23 asti ahmimista ja oksentelua. Niin kuin näin ''loman'' loppusuoralla tuntuu kaikki illat olevan.

Vanhemmat ovat poissa yhteensä kymmenen päivää, tänään jäljellä yhdeksän. Kolmesta sisaruksesta olen nuorin ja ainoa likka, mutta 12-vuotiaasta asti oppinut ottamaan vastuuta aina silloin, kun tuo meidän oikea emäntä on reissussa. Milloin se on Kenia, Argentiina, Italia, Unkari tai joku muu pläntti jossain tuolla. Toinen veli on minua viisi vuotta vanhempi ja on kuulemma enemmän nyt kotosalla kuin yleensä. Töissä hän käy Helsingissä, mutta sanoi äidille olevansa tyttöystävänsä kanssa kotona katsomass minun perääni sekä seuraamassa miten jakselen.

Ja meillä kahdella on myös kolmekymppinen veli. Hän on kehitysvammainen, pärjää hyvin itsekseen mutta ei oikein osaa käsitellä asioita saati ymmärtää. Tämä vanhempien poissaolo on erilainen sen takia, koska meidän isovanhemmat täällä Kymenlaaksossa ovat todella huonossa kunnossa. Itse olen riidoissa mummoni kanssa. Hän on paska ja ilkeä ämmä, ei heru sympatiaa. Ukkimme on nykyään pelkkä vuodepotilas, se hämmentää isoveljeäni ja hän pelkää käydä siellä.

Kaiken tämän lisäksi tämä vanhin veljeni pelkää kuollakseen oksentelua... Ei tarvitse varmaan enempää selittää.

Tänään minä tsemppaan, minun veljeni ei tarvitse pelätä. 4. elokuuta ja meillä on kaikki hyvin.

Totuus

Menny suunnitelmat päin vittua. Olo turvonnut ja arvoton.

Läski lehmä

Olen niin huono. Täysi epäonnistuja. Miksei ruoka voisi maistua pahalle? Miksi minä en tunnu ymmärtävän mitä voisin saavuttaa sillä, että pidän näppini erossa ruoasta?

Eilen meni ainakin yli 1,4 kg karkkia ja suklaata. Piparia, vanukasta, muffinssia ja pizzaa. Toivottavasti sain kaikki ulos. Hyi minua.

Kasvot ovat turvonneet ja olen nyt syönyt hyvän ja kunnollisen (terveen ihmisen) aamupalan lisäksi kaksi piparia ja pari riviä suklaata. Haluaisin oksentaa. Kuitenkin pitäisi viettää äitin kanssa tänään kiva päivä shoppaillessa, joten en halua pilata sitä.

Mutta voitteko kuvitella, sanoin pari päivää sitten äidille, että hän voi hyvin tuoda minulle laivalta 400g Toblerone suklaan? Että olen oppinut herkuttelemaan ja voin ihan hyvin nautiskella siitä. Valehtelin vaihteeksi. Ahmin kaiken. Oksensin kaiken. Mutta äiti ansaitsee luulla, että voin paremmin. Hän on rohekin ja kovin tuntemani nainen, joka kestää paljon. Jos valhe tuo hänelle helpotusta, menköön vain.

Häät - syömishäiriöisen painajainen

Alkuperäiset suunnitelmat kohtuullisuudesta, normaaleista annoksista ja niiden sisällöistä valuivat taas kerran suoraan alas viemääriin. Paska.

Luulin aluksi, että mekkoni tiukkuus pitäisi minut ruodussa. Ruoka-annokseni oli 1. kierroksella kohtuullinen ja tulin täyteen. Siinä tuli ensimmäinen virhe. Söin lisää ja kun näin seurueeni juttelevan sukulaistemme kanssa, karkasin vessaan.

Jälkiruoka. Joku niin vihaa minua tuolla ylhäällä. Ensiksi äitini joutui viisi kertaa vannomaan, että saan sallia itseni syödä. Pala kakkua, pari keksiä, pari sydämen muotoista vaahtokarkkia. EI EI EI. Vessaan. Nälkä.

Pala kakkua, kolme keksiä, n-määrä vaahtokarkkeja. Keksejä, karkkeja, keksejä, karkkeja.. kukaan ei näe, lisää keksejä ja karkkeja. Halkean ja totean, että haluan mennä hotelliin jo nukkumaan. Olen lähdössä. Mukaan keksejä.

Hotellissa juoksen hakemaan lompakon ja ostan laittoman kalliita suklaapatukoita kaksi sekä jäätelöä. Syön. Oksennan. Oksennan. Oksennan. Tekokynnet raapii kurkkua ja silmät ovat punaiset. Itkettää.

Ähmurr

Vitutus. Häät viikonloppuna ja neljä kiloa jäi pudottamatta painoa. Kiitos pitkän ahmimis-oksentamis kauteni.

On niin rasittavaa pallotella niiden tunteiden välillä. Haluan terveemmän elämän, olla onnellinen ja pitää hiukseni + saada menkat takaisin. Kuitenkin tahdon laihtua ja olla pikkuinen. Pituutta on ja tulee olemaan aina 174 cm. En voi olla lyhyt, enkä tosin tunne edes tarvetta, mutta ei sitä läskiä tarvitsisi olla niin paljoa.

Olen ollut paljon yhteydessä eksäni kanssa. Siitä alkaa tulla nyt täyteen kaksi vuotta, kun seurustelimme sen lyhyen aikaa. Elämme varmaan loppu elämän jossain symbioosissa?
Onneksi emme asu samalla paikkakunnalla, koska tiedän R:n järkyttyvän jos näkee minut. Olen muuttunut aivan hirveästi, enkä ole se sama ihminen kuin silloin. Vaikka olen laihtunut, mahassani on aivan liikaa rasvaa, että voisin olla itsevarma. Enkä kestä nähdä sitä, että hän katsoo minua ja toteaa minun olevan liian iso.

Kehoni malli on aika omituinen. Äitikin sanoi joskus, että ollessaan laihimmillaan (pituus 169cm, paino 54kg) hänellä oli myös pömppömaha, eikä se hävinnyt pois kilojen myötä. Olen liian väsynyt treenatakseni litteää vatsaa, enkä edes tiedä sopivia liikkeitä siihen.

Tänään on onneksi luvassa ihana ilta telkkarin kanssa. Frendit, Taran monta elämää, Moderni perhe (nauhalle) JA vika jakso Taivaan pilareista. Nyt menen lukaisemaan yhtä suosikki blogeistani, Kesha here I come!

Morning

Täytyy kai vaan yrittää näin aamusinkin kirjoittaa. Pelottaa vain, että palaamalla blogin pariin nämä asiat alkaa heti aamusta asti pyörimään päässä.

Päällimmäisenä ärsyttää se, etten saa kuvia laitettua blogiin. Täytyy varaan odottaa vielä kuukausi, jos saisi tuon tietokoneen uusittua. Tämä on niin vanha paska, että se vaikeuttaa yksitellen kaikkien nettisivujen käyttämistä. Mutta uuden kanssa, alan laittamaan kaikkea muuta extraa tänne.

You know

Onpas kauan viime postauksesta. Olen vain niin väsynyt töiden jälkeen ja aamuisin tuntuu hankalalta kirjoittaa näistä asioista.

Tein tiistaina lupauksen, etten oksenna kahteen viikkoon. Tänään oksensin ennen töihin menoa mansikoita, koska oli niin turvonnut olo ja sitten tunti sitten puoli litraa jäätelöä. Se siitä.
Myönin myös illalla exälleni, miten paskassa jamassa olen. Mutta miksi? En halua olla valittava kakara, vaan yrittää kestää kaiken... se on vain niin vaikeaa, kun haluaisin jonkun lohduttavan. Pelkään vain, että siihen kuulisin syytöksiä, miten mukamas itse olen tämän tien valinnut ja ja ja... you know. Syömishäiriöstä on niin hankalaa puhua.

Lisää paskaa niskaan

Tänään oli vapaapäivä. Kävin palauttamassa pulloja joiden avulla hain pienen pizzan sekä kilon karkkia. Äiti oli lähtenyt töihin ja isoveli käymään mummolassa. Soitin sitten veljelle, ettei tule vähään aikaan kotiin, koska haluan katsoa elokuvaa rauhassa. Kehitysvammainen veljeni tajusi mistä oli kyse ja alkoi huutaa, että ei suostu vaan tulee kotia. Huusimme toisillemme, josta mummo suuttui minulle. Mummoni ei ole mukava ihminen. Kun olin 6-vuotias, hän hakkui minua läskiksi. Olisi tehnyt mieli raivota sille, että pitäköön päänsä kiinni eikä puutu asioihin, jotka ei hänelle kuulu.

Onneksi äiti soitti veljelleni ja sain omaa aikaa. Ahmin ostettujen mässyjen lisäksi helvetisti piirakkaa.

Myöhemmin selitin molemmille, että minulla oli paha olla, enkä halunnut veljeäni näkemään sitä. Tahdoin vain pitää sessioni rauhassa ja salavva, joten jätin osan totuudesta kertomatta.

 Eihän se siihen jäänyt, vaikka kolmen maissa veli olikin kotona. Söin leivän, hain lisää karkkia ja ahmin sekä oksentelin. Laitoin television täysille, ettei tekemiseni olisi niin selvää.

Aloin illalla inttämään siitä, että vaakamme on rikki. Se näyttää liian vähän suhteessa siihen miltä kehoni näyttää. Äiti suuttui ja käski lopettaa leikkimisen ja uhkasi sairaalalla. Keskustelu jäi lyhyeksi. Lisäksi hän käytti muita perheenjäseniämme vaa'alla todistaakseen sen näyttävän oikein.

Huomenna tiedossa uusi kierros. Haluan syödä. Oksentaa. Laihtua.

Muutoksia

Olen nyt jonkin aikaa jumittunut painoindeksissä 18.2, johtuen siitä että olen syönyt n. 1200 kcal. Itsekuria ei yksinkertaisest ole löytynyt. Kaikki kuitenkin muuttui, kun viime torstaina sain tietää, että isoisäni kuoli. En minä pysty käsittelemään sellaista asiaa. Aluksi vain huusin ja paiskasin lasin seinään. Parin tunnin jälkeen hain itselleni seuraavaksi päiväksi kilon karkkia, jotka oksensin. Lisäksi hain niiden jälkeen 600g lisää ja oksensin.
Tajusin lopulta, etten halua syödä. Syön sen verran, että jaksan töissä. That's it. Jos tulee himo johonkin, laitan sen suuhuni, pureskelen ja sylkäsen sitten pois. Torstaina ajattelin hakea pizzaa ja karkkia... sekä oksennella. Aion purkaa kaiken pahan olon tähän. Piste.

En luota vaakamme numeroihin, se näyttää liian vähän verrattuna siihen miltä omasta mielestäni näytän. Käskin äidin vaihtamaan patterit. Nyt painoa olisi vaa'an mukaan lähtenyt 500g ja BMI olisi 18.1

damdidam

Napsin koko ajan jotain pientä. Pari palaa tofua, yhden suolakeksin, herkkusieniä...hyihyihyi minua.
Jos vaan nyt pystyisin olla työpäivät tiukemmin, sitten olisi kaksi vapaata, jolloin ensimmäisenä täytyisi saada ajatukset pois ruoasta, mutta perjantaina porukat lähtevät tuttujen mökille viettämään jussia ja minä tod. näköisesti saan jäädä yksin kotiin! Äiti ei meinannut suostua, mutta ymmärsi etten halua viettää harvoja vapaitani jossain metikössä.

Suunnitelmissa olisi, että kun porukat häipyvät, saisin helliä itseäni. Ajattelin hakea pizzan, oksentaa sen ja pitää vähän aikaa taukoa, sitten vuokrata leffan ja mättää karkkia. Käväistä vessassa ja sitten lukea ylppäreihin. Jos jaksaisin sen jälkeen taas tsempata viikon niukemmalla ruokavaliolla, että paino tippuisi.

Ja mitä seuraavaksi

Tänään täytyisi mennä ravitsemusterapeutille. En tiedä mitä teen siellä, koska oon nyt myöntäny itselleni ettei mulla ole edes halua tehdä muutosta. Haluan kyllä terveellisemmän elämän, mutta en pysty muuttamaan tapojani saavuttaakseni sitä. En nyt.
Oon lopettanu käynnit sairaanhoitajalla... en enää jaksanut kuunnella hetkeäkään sitä miten ainoa oikea paikka mulle on sairaala. Vittu kun minä en voi minnekään sairaalaan lähteä!!

No voi...

...paska. Vetäsin kilon karkkia ja suklaata. KILON?! Ei jessus sentään. Miten se edes on mahdollista? Laitoin television täysille ja raahasin itseni vessaan. Loput hoidin suihkussa ja nyt verenpaineet näyttävät ihan sekavia, sydän tykyttää ja pää on taas tälläinen helvetin pallo. Jostain syystä tekisi mieli vain nauraa. Vaaka näytti + 500g taas enemmän, että nyt on ihan pakko pistää peli poikki. Enkä halua, että ihmiset alkaa töissä katsoa minua samalla tavalla kuin koulussa.
Haluaisin taas joku päivä käydä Picnicissä syömässä salaatin. Niiden nettisivujen mukaan uudessa kasvissalaatissa on 93 kcal, eli n. 50 kcal vähemmän kuin vanhassa. Kaipaan silti sitä vanhaa versiota. Mutta sen salaatin mukana tuleva kastike alkaa aina ärsyttää ja sitten se murea tuore patongin viipale. Ei niitä voi vastustaa.

Toivottavasti saisin pian uuden koneen, kun tämä nykyinen ei suostu lisää bloggeriin kuvia :<

möyh

Kun heräsin aamulla, pääni oli yksi iso pallo. Turvotus kasvoissaei ollut hävinnyt yön aikana, eikä näin ole tapahtunut koskaan ennen. Sain järjettömän paniikin. Ensimmäisenä ajattelin, pystynkö enää ahmia... nyt kun tunnustelen noita rauhasia, niin ne tuntuvat lähes normaaleilta. Onneksi.

Tulin töistä nälkäisenä ja äiti oli ostanut kaappiin suklaata. Mahassani on ainakin 100g ja tekee mieli itkeä. En kuitenkaan halua oksentaa, koska tekee mieli mättää karkkia ihan sikana ja huomenna olisi mahdollista nauttia rauhassa herkuista ja oksentaa salaa muilta. Aloin sitten syyllisenä miettiä, että pitääkö minun skipata aamiaiseni ja mussuttaa pelkkä omena... äiti kuitenkin vakuutti, että saan syödä kunnon aamiaisen suklaasta huolimatta... päätin, että kun palaan töihin, pidän tiukkaa linjaa enkä mätä mitään ylimääräistä, jolloin suklaan kalorit tasaantuvat pois.

Filmtown aukeaa vasta 12, joten edessä on piiiiiiitkä aamu. Yritän unohtaa tämän illan epäonnistumiseni ja nauttia huomisesta sessiostani täysin, kunnes ''krapula'' iskee ja tahdon vain käpertyä kasaan.

F*ck

Niin...piti mennä kavereiden luokse. Töissä vaan sain päähäni ajatuksen, että kotona voisi rauhassa ahmia ja oksentaa. Peruutin siis menoni, koska halusin purkaa ahdistustani ja maistaa niitä ihania makuja, joita en normaalisti salli itseni syödä. Karkit ovat pahin heikkouteni ja erityisesti suklaa. Oloni on niin hirveä. En ymmärrä miten joku voima saa minut aina päätymään tähän...

Kävin töiden jälkeen ostamassa Filmtownista karkkia ainakin 600g ja sitten hain pikkuisesta ja syrjäisestä kaupasta vadelmamuffinssin, kaksi suklaapatukkaa ja Coca-Cola Zeron. Tunnen oloni turvallisemmaksi, jos juoma on edes kaloritonta... vaikkei se mitään hyödytä.


// Nyt täytyy mennä siivoamaan autosta pois kaikki roskat, ettei perhe saa tietää mitä olen puuhaillut.

Work work work

Kohta pitäisi lähteä töihin. Ahdistaa vaan ihan sikana, mutta ei ole paljoa vaihtoehtoja. Onneksi teen tänään tavallista fyysisempää työtä, että kaloreita kuluu. Illalla menen ystävien luokse ja voin keksiä kasan tekosyitä, miksi en juo ja säästyn hirveiltä turvotus ja kaloripommeilta.

''Olen autolla''
''Huomenna taas töihin.''
''Pitää mennä vahtimaan veljeä.''

Toisaalta on ihan kiva, että täytyy olla vastuullinen ja luotettava työntekijä, että ''pitää syödä'' kunnon aamupala jaksaakseen. En voi pökertyä kesken päivän. Sitten kevyt salaatti töissä ja that's it. Painoindeksi näyttää nyt  18,2... en usko sitä. Näytän paljon isommalta. Selkäni on kyllä kapoisa mutta tuo maha aivan järkyttävä. En saa tehtyä vatsalihaksia sitten mitenkään.

Hellurei

Olipa hirveä päivä. Heräsin kuudelta siihen, etten kyennyt ajatella muuta kuin ruokaa. Olin odottanut tätä päivää koko viikon. Olen ollut töissä ja yrittänyt pitää kuria syömisissäni, jotta painoni laskisi ja lupasin itselleni, että vapaapäivänäni saisin syödä. Söin normaalisti aamupalan, mutta koska näin keksipaketin pöydällä, aloin ahmaista siitä keksejä kaksi kerrallaan. Ajoitin syömistä siten, että kun lopetin niin kotona oli turvallista oksentaa ilman, että kukaan huomaa.

Kun pizzeria aukesi, suuntasin sinne ja söin fantasia-pizzan. Siinä oli mozzarellaa, herkkusientä, ananasta ja tonnikalaa. Ennen sitä olin mässännyt isoäitini piirakkaa ja suklaata. Taputtelin pöytää hermostuneena ja katselin kelloa ja laskin paljon kaloreita kerkeää imeytyä, ennen kuin pääsen oksentamaan. Vettä hörpin säännöllisesti.
Pizzan jälkeen tuntui, että kuolen siihen paikkaan. Olo oli niin huono. Lähdin hipsimään keskustan kahvilaan, jossa on rivistö vessoja, joista jonon perällä oleva on minun vakio paikka. Sinne tyhjensin kaiken.

Kävin vaatekaupoilla ja ostin kokoa pienemmän paidan. Olin onnellinen. Sydämeni rytmi oli tasaantunut, joten lähdin palauttamaan pulloja saadakseni rahaa ja söin suklaata samalla. Kävin hakemassa 700g karkkia, juustokakkua ja jäätelöä. Matkalla ja loput kotona sitten söin lähes kaiken ja ilmoitin meneväni ''suihkuun''. Sinne meni taas se sisältö.
Koska ahmittavaa jäi, en saanut rauhaa kunnes loputki oli syöty ja oksennettu. Tämän hoidin kirjastossa, koska kotona en voinut päästä eroon siitä moskasta.

Illalla ahdisti ruoka ja lähdin saunaan. Viemäri tukkeutui... paniikissa aloin törkkimään leipäklönttejä putkistoon. Onneksi se tehosi... mutten uskaltanut enää oksentaa ja nyt olo on epäonnistunut ja turvonnut. Vittu.