Syömishäiriö vs. parisuhde ja elämä

Painoa on tullut ''mukavat'' neljä kiloa lisää. Olen vain ahminut ja oksentanut, usein n. 10 päivää putkeen ja päivän tauko. And again.

Nyt olen löytänyt elämäni ihanimman ihmisen. Rakastan sitä miestä valtavasti. Hän tietää Miasta ja syömishäiriöstäni, koska olihan minun pakko selitää miksi hänen kosketuksensa välillä saa minut ahdistumaan. Haluan niin kovasti hänet lähelleni, mutta Mia ja Ana ovat tiukkoja:

''Olet läski, häntä ällötää ulkomuotosi.''
''Et saa syödä, jotta kelpaisit.''
''Miten voit nauttia, et sinä sitä ansaitse.''
''Vitun huora, olet niin arvoton ja ihrainen.''
''Sinusta ei ole mihinkään.''
''Hän ansaitsee parempaa.''

Mies on sanonut, että häntä ei luiseva kroppa miellytä. Kehoni ei vetoaisi häneen samalla tavalla silloin. Näyttäisin kuulemma jopa paremmalta vieläkin kurvikkaampana.

Ja mikä on syömishäiriön kanta: Hän on väärässä. Kunhan olen laihempi, hän ymmärtää miten haluttava olen. Nyt hän ei näe totuutta.

Läskinä en ole mitään. Hyi hyi hyi.

Viikonloppuna meille iski hirveä riita, joka ei ole vieläkään loppunut. Hän vei minut kotia käydäkseen sukuloimassa ja kysyi mitä meinasin tällä välin tehdä. Vittu miksi menit kysymään?

Olin ollut syömättä koko päivän ja käydessämme kaupoilla näin hyllyt täynnä herkkuja, olin samantein yli laidan eikä paluuta olisi ennen kuin olisin saanut ahmia ja oksentaa. Vastasin, etä hoitelen asioita, hoidan perheen ruoka-asiat, käyn ehkä kaupungilla.

Hänen mielestään vastasin ympäripyöreästi. Minusta ei kuulemma saa mitään irti ja minua joutuu tenttaamaan. Suutuin ja vastasin, ettei vastaus miellytä häntä.

Kilahdus.

Sanoin, että päiväni pyörii syömisten kanssa. Ajattelin tämän saavan hänet ymmärtämään, että turpa kannattaa pitää kiinni. Ilmoitin, etten halua puhua asiasta, jonka vuoksi hän halusi tietää, eikö hänellä muka ole oikeutta tietää mitä puuhailen. Joo ei ole. Ei niistä, mitkä liittyvät Miaan.

Ahdistuin helvetisti ja käskin pysäyttää auton, vaikka oltiin melkein perillä. Ennen kuin läimäytin oven kiinni, niin totesin:

Kulta, ymmärrä, että on oikeasti asioita mistä en halua puhua.

Lopetan

Lihon lihon lihon ja lihon, koska syön syön ja syön.

Olen huono ihminen, huono syömishäiriöinen.

Risteilyllä

Koko kesän hehkutin, miten ihanaa porukkaa meillä on töissä. Lähdin innoissani risteilylle ja menomatkalla bussissa iski paniikki, tiesin ettei reissu tule menemään hyvin.

Olin täysin ulkopuolinen. Tatuoitu outolintu muiden tyttöjen keskuudessa. Itkun puhelimessa äidille ja isälle. Lisäksi kuulin, että R on sairaalassa, jolloin oloni vain huononi. Olin täysin väärässä paikassa.

Oli minulla sentään yksi ystävä, Mia, jota ilman ei olisi tullut mitään. Heti tultuamme laivaan, etsimme syrjäisiä vessoja. Ei löytynyt tarpeeksi hyvää, mutta päädyimme silti ahmimaan leivoksia. Huijasimme työkavereita, jotta saisimme olla kahdestaan. Vesipullojen avulla sitten oksennus onnistui siististi.

Aamulla söimme keksejä, muffinsseja ja paljon lettuja. Yhdestä kerroksesta löytyi sitten inva-wc, jossa oli raana ym.

Lähdin muutaman työkaverin kanssa Tukholman keskustaan. Se oli hirveää. Lopulta vaihdoin porukkaa, joka halusi käydä ruokakaupassa. Mia vaati suklaata, keksejä ja karkkia. Bussiasemalla löytyi vielä ihana muffinssi. Tungin kaikki kassiin ja söin salaa. Mia päässäni kannusti ja suunnitteli reittiä laivan vessaan. Se lupasi, että selviän matkasta, kunhan en vastustele ja oksennan tarpeeksi.

Illalla ostettiin buffettiruoka. Paljon ranskalaisia ja jäätelöä. Ja suoraan vessaan. Myöhemmin maistoin hyvää suklaata ja Mia vaati heti sitä lisää. Päädyimme ostamaan 300g levyn. Napostelimme sen ja oksensin, niin kuin kuuluukin.

Tämän jälkeen olin ihan hajalla. Itkin ja tärisin. Halusin lopettaa olemasta. Päätin, että aamulla syön kevyesti ja turvallisesti, mutta nähdessäni kaikki letut ja keksit, en pystynyt kieltäytymään. Miten olisin voinut, kun Mia vaati syömään?

Kantapään kautta oppii...

...ettei kehenkään voi luottaa.

(Muokkausta edelliseen)

Lopeta

"Moi mitä kuuluu?<3 br="br">
- Ihan hyvää / Tässähän tämä / Ei
mitään erikoista

"Okei. Blaa Blaa Blaa...."

Oikeasti: voin huonosti. Minua itkettää ja pelottaa. Voimani ovat täysin loppu ja tuskin uskallan astua ovesta ulos. Ainoa minkä kykenisin tekemään on luovuttaa ja toivon koko ajan salaa, että sydämeni lopettaa raskaat lyöntinsä. Mutta miksi en kerro sinulle? Koska en ole tyhmä. Tiedän ettei sinua kiinnosta. Olen sinulle vain joku, joka kuuntelee. Minä en sano ei, minä oikeasti välitän sinusta, mutta sinä loukkaantuisit ja hylkäisit minut, jos näyttäisin miten huonossa kunnossa olen. Kysyt pelkästä kohteliaisuudesta, mitä kuuluu ja sen jälkeen minulla ei ole väliä. Jos menisin pois, et vuodattaisi edes kyyneltä. Arvaa paljonko se sattuu? Jos ottaisin yliannostuksen, et huomaisi. Kaikki on hyvin niin kauan kun minä kuuntelen sinua.

--

Tajusin tämän taas vaihteeksi. On alkanut tuntua, ettei kukaan välitä perheen lisäksi minusta.

Aloitetaan alusta - taas

En ole kirjoittanut aikoihin. Miksikö? Koska torstaina 2.8. alkoi pitkä ja tuskainen putki täynnä ahmimista ja oksentamista. Saatoin aloittaa jo viimeisellä tunnilla töissä syömällä salaa metrilakuja tai irtokarkkia. Jatkoin syömällä lähes kilon lisää ja oksentamalla. Usein seurasi myö uusi kierros.

Tein kaikkeni saadakseni välipäiviä. Suunnittelin tekemisiä, mutta illalla ja joskus jopa yöllä kaikki vain levisi.
Yhtenä päivänä menin töistä elokuviin. Kävin kotona syömässä vähäisen ruokaa, pitääkseni ahmimishimon kurissa. Teatterissa ostin ainakin 5 pientä karkkipussia ja yhden isomman. Sieltä päästyäni Filmtownin kautta kotia. Aloin käydä vuokraamossa kahdesti päivässä JA NYT NE MYYJÄT HELVETTI TUNNISTAA MINUT. Olen se tyttö joka maksaa omaisuuksia isoista kasoista karkkia, kahdesti. Ne ovat kyllä mukavia, eivät ole kysyneet mitä teen (kenties arvaavat?), vaan kyselevät kuulumisiani, miten menee töissä ym.

En jaksanut vastata ihmisten tekstiviesteihin. Kaikki meni kehossa  noin viiden päivän jälkeen ihan sekaisin, että pyörryin töihin. Järjestyksenvalvojat kantoivat minut ensiapuun. Isoveljeni haki minut kotoa ja huusi. Käski syömään ja jos en söisi, hän veisi minut sairaalaan.

Koulu alkoi taas. Kieltäydyin menemästä kavereiden luokse, koska halusin olla rauhassa Mian kanssa.

Toissapäivänä soitin äidille itkuisena, etten jaksa enää. En vain pysty. Huusin täyttä kurkkua kotona, itkin ja lyyhistyin maahan.

Eilen kerroin äidille, miten olen taistellut ja tapellut vastaan, mutten vain ole kyennyt lopettamaan. Vihdoin onnistuin oleman yhden päivän oksentamatta, kahden viikon jälkeen. Äiti laittoi minut lupaamaan, että tsemppaan viikonlopun. Lupasin yrittää. Tänään huomasin kuluttaneeni tähäntouhuun kesällä 300€. Ja silti annoin periksi. Lohdutin itseäni sillä, että perjantain voi laskea arkipäiväksi.

Kaiken lisäksi, olen lihonut 1,5 kg. Tajusin, että 54 kiloisena olisin laihaläski, niin kuin eräs ihminen ilmaisee asian. Aloin inhota itseäni. Ja nyt olen vain läski.

Miksi

Ahdistaa. Olen paska, huono sisko. Tulen tekemään sen hiljaa ja salaa. En vain pysty olla ahmimatta... En vielä. Anna anteeksi.